020413

Pääsiäisen vietosta vanhempiemme luota kotiuduttu. Aamu alkaa samaan tapaan kuin ennenkin, heräsin yhdeksän aikoihin. Vauvalla oli tapana heräillä aamupalan jälkeen ja niin oletin tuona päivänäkin tapahtuvan. Söin aamupalan yhdessä avomieheni kanssa ennenkuin hän suuntaisi kouluun.

Aamupalan jälkeen ajattelin katsoa hetken televisiota. Jos vaikka vauvakin heräisi, ajattelin. Tunti kului aamiaisesta, eikä vieläkään mitään liikettä. Join limpparia ja söin suklaata, neuvolassa oli neuvottu tällaisessa tilanteessa syömään ja juomaan makeaa, jotta vauva reagoisi. Menin takaisin sohvalle kyljelleni ja tein liikelaskentaa. Toinen tunti vierähtää ja ei vieläkään merkkejä liikkumisesta. Soitan neuvollan terveydenhoitajalle kysyäkseni ohjeita. Hän neuvoo menemään suoraan synnytyssaliin. Näin teenkin. Kotoa lähtiessäni silitän mahaani ja kuiskaan vauvalle ''Olethan kunnossa? Olethan vain normaalia unisempi tänä aamuna?''

KYSin synnytssaliin päästyäni kerron vastaanotossa istuvalle naiselle, että viikkoja on 38+4 ja vauva ei kaikkien yritysten jälkeen liiku. Minut ohjataan odottamaan kätilöä. Kun kätilö saapuu, hän laittaa minut sydänkäyrä laitteeseen. ''Käyrä on lankamainen, odota hetki käyn lääkäriltä kysymässä joutaisiko hän ultraamaan'' sanoo kätilö ja poistuu hetkeksi. Laitan avomiehelleni viestin, että olen kyssissä. Hän kysyy pitäisikö hänenkin tulla paikalle. En ehdi vastata viestiin kun kätilö tulee jo takaisin huoneeseen ja pyytää minua mukaansa, jotta lääkäri voi ultrata. Vastassa on ystävällinen naislääkäri ja lisää hoitajia. Minulle laitetaan varmuuden vuoksi sairaalakaapu päälle, otetaan verikoe ja etsitään kämmenselästä suonta tippaa varten. Lääkäri katsoo hetken ultrakuvaa ja sanoo ''Ablaatio'' tämän jälkeen ympärilleni tulee iso joukko hoitajia. Yksi laittaa katetria, yksi etsii vieläkin suonta tipalle, yksi juottaa neutralisoivaa liuosta. Tajuan, että nyt on hätä, ja mieheni yhä tietämätön, että mitä tapahtuu. ''Soittakaa mun miehelle'' itken yhdelle kätilölle ''Ei ole aikaa, sinut pitää saada leikkaussaliin nyt''. Puhelimeni oli tuolloin vielä kädessäni ja sain itse soitettua hänelle. Olimme sopineet jo aiemmin, että soitan hänelle koulupäivän aikana vain hätätilanteessa. Hän siis tiesi, että nyt on hätä, kun huomasi kuka hänelle soittaa. ''Ne tekee hätäsektion. Ala juosta!'', ehdin sanoa ja suljin puhelimen ja heitin sen yhdelle kätilölle. Sen jälkeen mentiin vauhdilla leikkaussaliin. ''Älkää antako mun vauvan kuolla'', huusin matkalla leikkaussaliin.

''21-vuotias ensisynnyttäjä, ablaatio'', yksihoitajista sanoi leikkaussalissa valmiina oleville hoitajille. Tuon sanottuaan jokainen tiesi tarkalleen oman roolinsa. Hoitaja sai viimein tipan laitettua paikalleen ja nukutusaineet tippaan. Viimeinen muistikuvani on, että joku painoi kurkkuani ja minä huusin, etten saa henkeä. Tuon jälkeen kaikki pimeni.

En tiedä tarkalleen kauanko olin nukutettuna, mutta muistan kun aloin heräillä. Oloni oli jotenkin tyhjä. katsoin mahaani ja totesin, ettei vauva ole enää siellä. Kurkkuani kuivasi ja pyysin vettä. Kun olin saanut kurkkuani selviteltyä kysyin missä vauva on. Hoitajat sanoivat vauvan olevan poika. Sanoin tietäväni vauvan sukupuolen, mutta tahdoin tietää missä vauva on ja missä mieheni on. Hoitajat sanoivat, että mieheni oli vauvan luona. He eivät kuitenkaan kertoneet missä vauva ja mieheni olivat. Kysyin, että onko vauva elossa. Kukaan ei vastannut tähän. Kysyin hetken päästä samaa uudestaan johon sain vastauksen, että lääkäri selittää tilanteen. Silloin tajusin ettei kaikki ole hyvin ja jos vauvani on vielä elossa niin ei ole enää kauaa. Jonkin aikaa vielä odottelin heräämössä ja pyysin päästä vauvan luokse. Minua lähti viemään nuori hoitaja. Kysyin häneltä matkalla, että onko vauva elossa. Hoitajan silmiin nousi kyyneleitä, tämä reaktio kertoi minulle juuri sen mitä pelkäsin, vauva ei selviä.

Vastasyntyneiden teho-osastolle päästyäni näky särki sydämen. Vauva oli kaikenlaisissa laitteissa ja joukko hoitajia ympärillä. Vauvan lähellä mieheni oli selvästi itkenyt ja hädissää. Itku siinä molemmilla tuli kun näimme toisemme ja minä tapasin lapseni ensimmäisen kerran. Tuo maailman kaunein pieni olento. En voinut lakata katsomasta vauvaa. Hetken kuluttua lastenlääkäri tuli kertomaan tilanteen. He olivat isolla joukolla elvyttäneet vauvaa leikkaussalissa 16 minuuttia. Vauva ei selviä. Aivotoimintaa ei ole ja sydän, aivot ja munuaiset ovat kärsineet pahasti hapen puutteesta. En voinut uskoa kuulemaani todeksi. Tuo kaunis pieni olento, jota kannoin sisälläni 38 viikkoa, jonka puolesta pelkäsin ja yritin taistella, viedään minulta ennenkuin saamme edes tutustua toisiimme. Kysyin hoitajalta tunsiko poikamme kipua. Sain vastaukseksi, ettei hän tunne kipua eikä tiedä mitään tästä maailmasta. Tieto, ettei poika kärsinyt, sai minut hieman rauhallisemmaksi.

Oloni oli täysin epäuskoinen. Tuntui, että nyt pitää saada puhua jollekin. Pyysin hoitajaa etsimään puhelimeni. Soitin ensimmäisenä äidilleni ja kerroin ettei vauva selviä. Vanhempani ja veljeni olivat lähdössä ajamaan Varkaudesta kohti Kuopiota. Ei menisi enää kauan, kun he olisivat luonamme, mieheni äiti mukanaan.

Hetken aikaa katselin poikaamme mieheni sylissä, ja minulle tuli sellainen olo, että täytyisi soittaa minun valmentajalleni. Hän on minulle sellainen henkilö, jolle voin kertoa asioita ja tiesin hänen tukevan minua elämäni vaikeimmissakin asioissa. Kuten hän tuki tässäkin. Hänen äänestään kuuli sen saman mitä itse tunsin, epäuskoisuuden.

Oloni oli niin voimaton, kun en voinut tehdä mitään poikamme hyväksi. Kun poika oli isänsä sylissä soitin läheisimmille ihmisille ja kerroin tilanteen. Kun olin kertonut huonot uutiset läheisimmille, sain pojat kainalooni. Leikkauksen takia en voinut kunnolla häntä syliin ottaa. Siinä makasin pieni kaunis poika vauva kainalossani kun vanhempani, veljeni ja anoppini saapui paikalle. Mieheni isä oli vielä matkalla. Tarkoitus oli kastaa poika vielä ennenkuin hänet irrotettaisiin hengityskoneesta.

Kun mieheni isä saapui paikalle aloitimme ''ristiäiset'' heti. Paikalla oleva sairaanhoitaja hoiti kastamisen. Poikamme sai nimen Eelis. Kasteen jälkeen Eelis otettiin irti koneista ja sain pitää poikaani kainalossani loppuun asti. Ei mennyt kuin noin viisi minuuttia ja lääkäri kertoi Eeliksen olevan poissa. Valtava tunne ryöppy valtasi meidät kaikki. Tuo pieni ihminen, jolla piti olla mitä parhaimmat edellytykset elämälleen, makasi kuolleena kainalossani.

Mieheni sai kuitenkin kylvettää pojan ja tehdä napanuoran katkaisua lukuunottamatta kaikki asiat, jotka isä saa tehdä lapsen eläessä. Hoitaja vielä mittasi ja punnitsi Eeliksen. 55cm ja 4175g. Tämän jälkeen sain Eeliksen rinnalleni ja pidin häntä siinä, enkä olisi ikinä halunnut päästää irti. Meidät vietiin toiseen huoneeseen, jossa saimme olla rauhassa. Vietimme Eeliksen kanssa pari tuntia, jonka jälkeen hoitaja laittoi Eeliksen kappelikuntoon. Sanoimme vielä Eelikselle hyvästit, jonka jälkeen meidät vietiin osastolle.

Olin sairaalassa tiistaista perjantaihin ja tuona aikana saimme joka päivä käydä katsomassa Eelistä. Olen kiitollinen siitä, että Eelistä hoidettiin tuona päivänä niin hyvin ja hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä tehtävissä oli. Mielessäni on kuitenkin tuosta päivästä asti pyörinyt ajatus, entä jos minua olisi kuunneltu kun kerroin ennenaikaisista supistuksistani ja huono vointisuudestani. Olisiko meillä nyt enkelivauvan sijaan elävä vauva? Miksi se 40 viikkoa on niin tärkeä saavuttaa? Eelis syntyi viikolla 38+4 ja oli noin hyvän kokoinen. Pyysin puolitoista viikkoa aiemmin apua ja mahdollisuutta synnyttää. Sitä en saanut. Jos olisin tuolloin synnyttänyt, Eelis olisi todennäköisesti ollut jo varsin hyvän kokoinen vauva.

Tämän tapahtuman jälkeen juttelin erään tuttavan kanssa, joka on sairaanhoitaja. Hän kertoi minulle, että äidin tukala olo ei ole peruste päättää raskautta. Miksi? Jos vauva voi hyvin ja äiti ei, niin eikö siinä voisi lääkärin harkinnalla päättä raskauden ennenkuin viikkoja on se 40 tai mielellään pari viikkoa vielä yli? Olemme kuulleet monta kertaa samat sanat: ''seuraavassa raskaudessa sitten pitää....'' Niin... seuraavassa raskaudessa, jos sellaista tulee. Ja vaikka mitä tehdään mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, ei se korvaa meille tätä menetystä. Mikään ei tuo Eelistä takaisin. ''Miksi jonkun pitää aina kuolla ennenkuin saa apua?'', kysyi mieheni näiden kommenttien jälkeen. Hyvä kysymys. Olinko minä lääkäreille vain ylihysteerinen ensisynnyttäjä? Kerroin pahoinvoinnistani ja supistuksistani. Epikriisissä diagnoosi oli ''poikkeava väsymys''. Tämä mielestäni kiteyttää sen kuinka paljon nuoren ihmisen sana painaa.

Toivon, että kukaan muu ei tällaista joutuisi kokemaan ja saisi äänensä kuuluviin. Toivon myös, että tähän tulee joskus muutos ja se 40 viikkoa ei ole sellainen johon väenväkisin pusketaan ja vielä sen yli. Huomioitaisiin ihmiset ihmisinä, eikä verrattaisi tilastoihin. Jokainen ihminen ja raskaus on kuitenkin erilainen.