Entä jos....?

Niin... Entä jos...? Nämä sanat ovat pyörineet mielessäni viimeisen viikon aikana monta kertaa. Minulle on toisteltu lausetta ''tätä ei olisi voinut mitenkään ennakoida''.. Silti en saa mielestä ajatusta, että jotain olisi ollut tehtävissä. Jos minut olisi otettu vakavasti oireideni kanssa, olisiko pieni enkelini elossa? Olisiko minulla ehjä perhe rikkinäisen sijaan, jos joku olisi katsonut potilasta pidempään kuin tilastoja? Vietän päivittäin aikaa katsoen paikkaa jossa hoitopöytä ja pinnasänky ehtivät pienen hetken olla. Nyt sitä tilaa täyttää kaksi lipastoa ja kuva Eeliksestä. Vain kuva. Minulle luvattiin muutakin. ''Älä syö jugurttia ja hedelmiä... Ethän halua huhtikuussa synnyttää pullukkaa?'' Voi mitä antaisinkaan siitä, että saisin synnyttää lapseni ja saisin pidellä itse hengittävää ja reagoivaa vauvaa sylissäni. Saisin tuntea itseni äidiksi. Siihen tunteeseen valmistauduin koko raskausajan.

Nyt mielessä pyörii kysymys: Entä jos....? Ja saanko ikinä mahdollisuutta tuntea itseäni äidiksi?
Minulle on kaikkialla sanottu, että vaikka minulla ei lasta täällä olekkaan, olen äiti. Itse en kuitenkaan näin tunne.

Näistä tapahtumista on ensi viikolla kulunut puoli vuotta. Aika on mennyt nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Tunteet ja ajatukset ovat hyvin ristiriitaiset tällä hetkellä. Osa minusta ei jaksa odottaa, että saisi yrittää uudestaa. Toinen osa minusta pelkää, että näin käy uudelleen.

Hautajaiset

19.4.2013

Päivämäärä, jonka en olisi koskaan halunnut tulevan. Päivä, jota olin pelännyt. Tuona päivänä joutuisin hautaamaan rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Aarteen, jonka kanssa vietin vain muutaman tunnin.

Olimme mieheni vanhempieni luona hautajaisia edeltävän yön. Kaikki oli laitettu edellisenä iltana valmiiksi, tiesimme kaikki, ettei aamulla moiseen voimia ole. Aamu alkoi itkulla. Herätyskellon soitua vietimme mieheni kanssa vielä pitkän tovin sängyssä itkien. Tuntui, ettei jalat kanna enkä halua nousta. Anoppi tuli kysymään, että söisimmekö jotain ennen kappeliin lähtöä. Vieläkö tässä pitäisi ruuan maistua? mietin. Vastentahtoisesti nousimme ylös, söimme jotain pientä, ettei tule pahaolo hautajaisissa ja pukeuduimme.

Matka kappelille meni kuin sumussa. En muista matkasta oikein mitään. Perille päästyämme todellisuus iski lujasti. Hautaan poikani tänään. Mieheni vanhemmat menivät käymään seurakuntasalissa, jossa kahvitilaisuus olisi. Menimme mieheni kanssa edeltä jo kappeliin ja siellä vastassa oli näky, joka löi ilmat pihalle ensi vilkaisulla, pienen pieni valkoinen arkku. Näin arkun jo ennen kappeliin astumista ja olisin halunnut kääntyä pois ja juosta karkuun. Ei tämä voi tapahtua minulle, ei tuon arkun sisällä voi olla minun pieni poikani. Jotenkin sain itseni kuitenkin sisälle kappeliin ja menin pienen poikamme luokse. Katsoin arkkua pitkään, voimatta kuitenkaan koskea arkkuun. Saimme viimeisen hetkemme perheenä; minä, mieheni ja pieni Eelis.

Hetken kuluttua tulivat minun vanhempani, veljeni ja hänen tyttöystävänsä. Hieman sen jälkeen tuli mieheni sukulaisia, minun sukulaisia, sekä ystäviämme, jotka ovat myös Eeliksen kummeja. Halasimme kaikkia ja kiitimme mukana olosta. Heidän tulemisensa merkitsi meille paljon. Vähän ennen siunauksen alkua pappi tuli vielä juttelemaan kanssamme ja kertoi tilaisuuden kulun vielä kertaalleen. Pappi olisi voinut puhua vaikka vieraita kieliä ja olisin vaan nyökkäillyt ja ollut kuin ymmärtäisin mistä hän puhuu, todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan mitä hän sanoi.

Sitten se alkoi. Kaikki istuivat paikoilleen. Minä, mieheni ja meidän vanhemmat ensimmäisessä rivissä. Kanttori aloitti tilaisuuden soittamalla lastenlaulun Lintu. Valitsin sen tilaisuuden aloituslauluksi, koska se on kaunis laulu ja tuntui sopivalta tähän tilanteeseen. Olisi tuntunut jotenkin väärälle soittaa samoja kappaleita kuin aikuisen hautajaisissa. Kuuntelin kappaletta, katsoin pienen poikani arkkua ja puristin miestäni ja äitiäni kädestä. Kappaleen loputtua oli kukkien vuoro. Minä ja mieheni veimme ensimmäisenä kukat arkulle. Mieheni luki kortin tekstin, itse en siihen olisi kyennyt. Sain soperrettua vain sanat ''Rakkaudella, äiti ja isä''. Sitten katsoimme kun vieraat vuoronperään laskivat kukat poikamme arkulle. Kaikkien laskettua kukat arkku näytti siltä, kuin olisi ollut kukkakedolla. Se oli kaunis näky.

Siunaus tilaisuus eteni ja pappi hoiti homman hienosti, vaikka näin kuinka vaikeaa se hänelle oli. Eelis oli ensimmäinen lapsi, jonka hän urallaan joutui siunaamaan. Tilaisuuden aikana Eeliksen kummisetä luki lasten evankeliumin. Olen iloinen, että hän pystyi siihen, se toi tilaisuuteen lisää lämpöä.

Kun siunaus oli hoidettu, oli aika pukea takit päälle ja lähteä saattamaan Eelis viimeiselle leposijalleen. Minä otin meidän kukkalaitteen ja mieheni kantoi arkun. Tässä vaiheessa tuntui, etten pystä kävelemään enää metriäkään. Kuulin vain takanani vieraiden itkun ja yritin estää itseäni huutamasta. Niin kovasti minuun sattui katsoa miestäni kantamassa lastamme arkussa. Haudalle päästyämme arkun alle laitettiin liinat, jotta se saatiin laskettua hautaan. Tämä oli elämäni ehdottomasti vaikein ja tuskallisin hetki. Katsoin eturivistä kun mieheni ja pikkuveljeni laskivat lapseni, kalleimman aarteeni, hautaan. Saimme kaikki heittää kukat vielä arkun mukaan hautaan, jonka jälkeen haudan päälle laitettiin kansi ja kannen päälle kukat.

Haudalta lähdimme seurakuntasaliin kahvitilaisuuteen. Kahvitilaisuus oli jo hieman helpompi ja olo oli myös vähän jo helpottuneempi. Hyvästit oli sanottu. Halusimme pitää Eelikselle hautajaiset, johon kutsuttiin molempien sukulaiset ja ystäviä. Vaikka Eelis oli luonamme vain hetken, oli mielestäni ihanaa, että sukulaiset ja ystävät tulivat kunnioittamaan tätä pientä hetkeä maan päällä.

Kahvitilaisuuden jälkeen kävimme vielä mieheni kanssa haudalla. Hauta oli siihen mennessä jo peitetty. Kukat oli aseteltu kauniisti ja itselleni tuli rauhallinen olo kun tämä asia oli saatu eräänlaiseen päätökseen.

Sydäntäni lämmittää hyvin paljon se, miten pientä ihmistä on hänen syntymästä hautaamiseen saakka käsitelty ja hoidettu kauniisti. Hautaustoimiston yrittäjä haki Eeliksen kappeliin, jossa siunaus toimitettiin. Hän myös puki Eeliksen valkoiseen potkupukuun. Matkan sairaankappelista siunauskappeliin Eelis oli arkussaan hautaustoimiston yrittäjän kollegan sylissä. Eelis ei joutunut takatilaan jossa pieni arkku olisi liukunut puolelta toisellle, siitä olen hyvin kiitollinen. Vaikka Eeliksen matka maan päällä olikin lyhyt, hän sai parempaa kohtelua tuona aikana kuin moni muu pitkän elämän aikana. <3

                                                   Eeliksen hauta hautajaispäivänä.