Uusi vuosi

Joulu ja uusi vuosi oli aika matalalentoa meillä. Tunteet olivat melko ristiriitaiset, sillä Eelis ei ehtinyt kanssamme viettää joulua tai mitään muutakaan kuin mahasta käsin. Tämän takia oli sellainen olo, ettei mikään ole muuttunut, mutta samalla oli tunne, että jonkun pitäisi olla eritavalla. Vuosi sitten jouluna kävimme läheisten haudoilla ja mietimme samalla, että seuraavana jouluna onkin pieni nyytti mukana. Toisin kävi... Tänän vuonna jouduimme viemään yhden kynttilän enemmän. Hautausmaalla, Eeliksen haudalla, tuntui siltä etten saisi itseäni liikkeelle siitä. Halusin vain jäädä pienen enkelini luokse.Uusi vuosi oli joulua helpompi. Haikealta tuntui, mutta mieheni kaverin luona käynti ja muihin asioihin keskittyminen auttoi paljon.

Mielessä pyörii enemmän ja enemmän uusi yritys. Samalla minulla on pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu taas. Entä jos uusi vauva kuolee kohtuun? Saanko synnyttää vai pitääkö sekin leikata? Se laskisi meidän yritys mahdollisuudet yhteen kertaan. (minulle sanottiin että kolme sektiota on ''turvallinen'' siitä yli on jo isompi riski) Mitä jos tulee keskenmeno? Mitä jos en tulekkaan raskaaksi enää? Entä jos se on kohdunulkoinen raskaus? Normaalisti lasta haluavan mielessä ei pitäisi pyöriä näin paljon ''entä jos..'' -tilanteita, jossa lopputulos on huono.
Ystäväni ja perheeni yrittää tukea minua kaikin tavoin, mutta heillä ei (onneksi) ole kokemusta tällaisesta, joten tähän tunteeseen samaistuminen on heille hyvin vaikeaa. Eelistä odottaessa ei osannut edes kuvitella kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen. En edes tiennyt että istukka voisi irrota noin vain, tiesin että esim. kolarissa olleilla se on mahdollista.

Samalla kun toivo ja omat pelot ovat valloillaan myös hylätyksi tulemisen tunne nostaa päätään. Potilasvakuutuskeskuksen mielestä asiat meni niinkuin pitääki edellisessä raskaudessa. Omasta mielestäni täysin terveen lapsen kuolema, vaikkakin hätätilanteessa, ei ole millää tasolla hyväksyttävä lopputulos. Paperissa luki, että matalan hemoglobiinini aiheutti TODENNÄKÖISESTI raudanpuuteanemia. Todennäköisesti... Olisiko ollut liikaa vaadittu, että sekin olisi tutkittu? Näiden seikkojen takia uusi yritys hirvittää enemmän kuin mikään muu ikinä... Koska jos käy niin hyvin, että saamme uuden mahdollisuuden, olen täysin lääkäreiden armoilla. Itselläni ei liiketalouden opiskelijana ole kovinkaan suurta ymmärrystä lääketieteestä, joten minunhan pitäisi voida luottaa lääkäreihin. Mutta miten minä sen voin tehdä kun tämänhetkinen kokemukseni on, että minua ei kuunnella ja lapseni kuoli ja kukaan ei edes tiedä miksi?

Tässäpä tämänhetkinen tunnemyrsky päässäni.

Vaikeampia aikoja

Eilen kävin pitkästä aikaa enkelin haudalla ja sinne oli tuotu hautakivi. Kaunis sydämenmuotoinen hautakivi, jossa kynttiläluukku ja siinä kaksi lintua. Muutenkin on viime aikoina pieni enkeli pyörinyt enemmän mielessä kuin pitkään aikaan, painajaiset vaivaa ja enemmän kuin aikasemmin painajaisetkin pyörivät pienen enkelin ympärillä. Ennen tätä en ollut nähnyt vauvasta painajaisia. Toinen mikä on vaivannut pidempään on haamusärky. Eelis oli tajuton koko viisi tuntia jonka hän eli, joten ei liikkunut ollenkaan. Niinpä tunsin liikkeet vain sisälläni ja vieläkin välillä tunnen ''potkuja'', yli puoleen vuoteen ei pieni ole enää luonamme ollut ja vielä tunnen ''potkuja'' ja mietin millaista elämän olisi pienen kanssa pitänyt olla.
    Sektiohaavan takia uusi raskaus ei vielä ainakaan viiteen kuukauteen ole suositeltavaa ja kuitenkin se on ainut mitä voin ajatella. Ajatus vauvasta pyörii kokoajan mielessä, mutta samalla uusi raskaus on pelottava ajatus. Tälläkin kertaa odotimme tervettä isokokoista poikaa ja tämä päättyi kauheimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien selvitysten jälkeen syy, miksi tämä tapahtui, on täysi mysteeri. Tämäkin tuo uuteen yritykseen pelkoa ja epävarmuutta, kuka silloin pitää huolta ettei taas yksi pieni viaton kärsi? Tuleeko edes uutta mahdollisuutta?
   Pusuja pienelle enkelipojalle sinne taivaaseen <3

Entä jos....?

Niin... Entä jos...? Nämä sanat ovat pyörineet mielessäni viimeisen viikon aikana monta kertaa. Minulle on toisteltu lausetta ''tätä ei olisi voinut mitenkään ennakoida''.. Silti en saa mielestä ajatusta, että jotain olisi ollut tehtävissä. Jos minut olisi otettu vakavasti oireideni kanssa, olisiko pieni enkelini elossa? Olisiko minulla ehjä perhe rikkinäisen sijaan, jos joku olisi katsonut potilasta pidempään kuin tilastoja? Vietän päivittäin aikaa katsoen paikkaa jossa hoitopöytä ja pinnasänky ehtivät pienen hetken olla. Nyt sitä tilaa täyttää kaksi lipastoa ja kuva Eeliksestä. Vain kuva. Minulle luvattiin muutakin. ''Älä syö jugurttia ja hedelmiä... Ethän halua huhtikuussa synnyttää pullukkaa?'' Voi mitä antaisinkaan siitä, että saisin synnyttää lapseni ja saisin pidellä itse hengittävää ja reagoivaa vauvaa sylissäni. Saisin tuntea itseni äidiksi. Siihen tunteeseen valmistauduin koko raskausajan.

Nyt mielessä pyörii kysymys: Entä jos....? Ja saanko ikinä mahdollisuutta tuntea itseäni äidiksi?
Minulle on kaikkialla sanottu, että vaikka minulla ei lasta täällä olekkaan, olen äiti. Itse en kuitenkaan näin tunne.

Näistä tapahtumista on ensi viikolla kulunut puoli vuotta. Aika on mennyt nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Tunteet ja ajatukset ovat hyvin ristiriitaiset tällä hetkellä. Osa minusta ei jaksa odottaa, että saisi yrittää uudestaa. Toinen osa minusta pelkää, että näin käy uudelleen.

Hautajaiset

19.4.2013

Päivämäärä, jonka en olisi koskaan halunnut tulevan. Päivä, jota olin pelännyt. Tuona päivänä joutuisin hautaamaan rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Aarteen, jonka kanssa vietin vain muutaman tunnin.

Olimme mieheni vanhempieni luona hautajaisia edeltävän yön. Kaikki oli laitettu edellisenä iltana valmiiksi, tiesimme kaikki, ettei aamulla moiseen voimia ole. Aamu alkoi itkulla. Herätyskellon soitua vietimme mieheni kanssa vielä pitkän tovin sängyssä itkien. Tuntui, ettei jalat kanna enkä halua nousta. Anoppi tuli kysymään, että söisimmekö jotain ennen kappeliin lähtöä. Vieläkö tässä pitäisi ruuan maistua? mietin. Vastentahtoisesti nousimme ylös, söimme jotain pientä, ettei tule pahaolo hautajaisissa ja pukeuduimme.

Matka kappelille meni kuin sumussa. En muista matkasta oikein mitään. Perille päästyämme todellisuus iski lujasti. Hautaan poikani tänään. Mieheni vanhemmat menivät käymään seurakuntasalissa, jossa kahvitilaisuus olisi. Menimme mieheni kanssa edeltä jo kappeliin ja siellä vastassa oli näky, joka löi ilmat pihalle ensi vilkaisulla, pienen pieni valkoinen arkku. Näin arkun jo ennen kappeliin astumista ja olisin halunnut kääntyä pois ja juosta karkuun. Ei tämä voi tapahtua minulle, ei tuon arkun sisällä voi olla minun pieni poikani. Jotenkin sain itseni kuitenkin sisälle kappeliin ja menin pienen poikamme luokse. Katsoin arkkua pitkään, voimatta kuitenkaan koskea arkkuun. Saimme viimeisen hetkemme perheenä; minä, mieheni ja pieni Eelis.

Hetken kuluttua tulivat minun vanhempani, veljeni ja hänen tyttöystävänsä. Hieman sen jälkeen tuli mieheni sukulaisia, minun sukulaisia, sekä ystäviämme, jotka ovat myös Eeliksen kummeja. Halasimme kaikkia ja kiitimme mukana olosta. Heidän tulemisensa merkitsi meille paljon. Vähän ennen siunauksen alkua pappi tuli vielä juttelemaan kanssamme ja kertoi tilaisuuden kulun vielä kertaalleen. Pappi olisi voinut puhua vaikka vieraita kieliä ja olisin vaan nyökkäillyt ja ollut kuin ymmärtäisin mistä hän puhuu, todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan mitä hän sanoi.

Sitten se alkoi. Kaikki istuivat paikoilleen. Minä, mieheni ja meidän vanhemmat ensimmäisessä rivissä. Kanttori aloitti tilaisuuden soittamalla lastenlaulun Lintu. Valitsin sen tilaisuuden aloituslauluksi, koska se on kaunis laulu ja tuntui sopivalta tähän tilanteeseen. Olisi tuntunut jotenkin väärälle soittaa samoja kappaleita kuin aikuisen hautajaisissa. Kuuntelin kappaletta, katsoin pienen poikani arkkua ja puristin miestäni ja äitiäni kädestä. Kappaleen loputtua oli kukkien vuoro. Minä ja mieheni veimme ensimmäisenä kukat arkulle. Mieheni luki kortin tekstin, itse en siihen olisi kyennyt. Sain soperrettua vain sanat ''Rakkaudella, äiti ja isä''. Sitten katsoimme kun vieraat vuoronperään laskivat kukat poikamme arkulle. Kaikkien laskettua kukat arkku näytti siltä, kuin olisi ollut kukkakedolla. Se oli kaunis näky.

Siunaus tilaisuus eteni ja pappi hoiti homman hienosti, vaikka näin kuinka vaikeaa se hänelle oli. Eelis oli ensimmäinen lapsi, jonka hän urallaan joutui siunaamaan. Tilaisuuden aikana Eeliksen kummisetä luki lasten evankeliumin. Olen iloinen, että hän pystyi siihen, se toi tilaisuuteen lisää lämpöä.

Kun siunaus oli hoidettu, oli aika pukea takit päälle ja lähteä saattamaan Eelis viimeiselle leposijalleen. Minä otin meidän kukkalaitteen ja mieheni kantoi arkun. Tässä vaiheessa tuntui, etten pystä kävelemään enää metriäkään. Kuulin vain takanani vieraiden itkun ja yritin estää itseäni huutamasta. Niin kovasti minuun sattui katsoa miestäni kantamassa lastamme arkussa. Haudalle päästyämme arkun alle laitettiin liinat, jotta se saatiin laskettua hautaan. Tämä oli elämäni ehdottomasti vaikein ja tuskallisin hetki. Katsoin eturivistä kun mieheni ja pikkuveljeni laskivat lapseni, kalleimman aarteeni, hautaan. Saimme kaikki heittää kukat vielä arkun mukaan hautaan, jonka jälkeen haudan päälle laitettiin kansi ja kannen päälle kukat.

Haudalta lähdimme seurakuntasaliin kahvitilaisuuteen. Kahvitilaisuus oli jo hieman helpompi ja olo oli myös vähän jo helpottuneempi. Hyvästit oli sanottu. Halusimme pitää Eelikselle hautajaiset, johon kutsuttiin molempien sukulaiset ja ystäviä. Vaikka Eelis oli luonamme vain hetken, oli mielestäni ihanaa, että sukulaiset ja ystävät tulivat kunnioittamaan tätä pientä hetkeä maan päällä.

Kahvitilaisuuden jälkeen kävimme vielä mieheni kanssa haudalla. Hauta oli siihen mennessä jo peitetty. Kukat oli aseteltu kauniisti ja itselleni tuli rauhallinen olo kun tämä asia oli saatu eräänlaiseen päätökseen.

Sydäntäni lämmittää hyvin paljon se, miten pientä ihmistä on hänen syntymästä hautaamiseen saakka käsitelty ja hoidettu kauniisti. Hautaustoimiston yrittäjä haki Eeliksen kappeliin, jossa siunaus toimitettiin. Hän myös puki Eeliksen valkoiseen potkupukuun. Matkan sairaankappelista siunauskappeliin Eelis oli arkussaan hautaustoimiston yrittäjän kollegan sylissä. Eelis ei joutunut takatilaan jossa pieni arkku olisi liukunut puolelta toisellle, siitä olen hyvin kiitollinen. Vaikka Eeliksen matka maan päällä olikin lyhyt, hän sai parempaa kohtelua tuona aikana kuin moni muu pitkän elämän aikana. <3

                                                   Eeliksen hauta hautajaispäivänä.

020413

Pääsiäisen vietosta vanhempiemme luota kotiuduttu. Aamu alkaa samaan tapaan kuin ennenkin, heräsin yhdeksän aikoihin. Vauvalla oli tapana heräillä aamupalan jälkeen ja niin oletin tuona päivänäkin tapahtuvan. Söin aamupalan yhdessä avomieheni kanssa ennenkuin hän suuntaisi kouluun.

Aamupalan jälkeen ajattelin katsoa hetken televisiota. Jos vaikka vauvakin heräisi, ajattelin. Tunti kului aamiaisesta, eikä vieläkään mitään liikettä. Join limpparia ja söin suklaata, neuvolassa oli neuvottu tällaisessa tilanteessa syömään ja juomaan makeaa, jotta vauva reagoisi. Menin takaisin sohvalle kyljelleni ja tein liikelaskentaa. Toinen tunti vierähtää ja ei vieläkään merkkejä liikkumisesta. Soitan neuvollan terveydenhoitajalle kysyäkseni ohjeita. Hän neuvoo menemään suoraan synnytyssaliin. Näin teenkin. Kotoa lähtiessäni silitän mahaani ja kuiskaan vauvalle ''Olethan kunnossa? Olethan vain normaalia unisempi tänä aamuna?''

KYSin synnytssaliin päästyäni kerron vastaanotossa istuvalle naiselle, että viikkoja on 38+4 ja vauva ei kaikkien yritysten jälkeen liiku. Minut ohjataan odottamaan kätilöä. Kun kätilö saapuu, hän laittaa minut sydänkäyrä laitteeseen. ''Käyrä on lankamainen, odota hetki käyn lääkäriltä kysymässä joutaisiko hän ultraamaan'' sanoo kätilö ja poistuu hetkeksi. Laitan avomiehelleni viestin, että olen kyssissä. Hän kysyy pitäisikö hänenkin tulla paikalle. En ehdi vastata viestiin kun kätilö tulee jo takaisin huoneeseen ja pyytää minua mukaansa, jotta lääkäri voi ultrata. Vastassa on ystävällinen naislääkäri ja lisää hoitajia. Minulle laitetaan varmuuden vuoksi sairaalakaapu päälle, otetaan verikoe ja etsitään kämmenselästä suonta tippaa varten. Lääkäri katsoo hetken ultrakuvaa ja sanoo ''Ablaatio'' tämän jälkeen ympärilleni tulee iso joukko hoitajia. Yksi laittaa katetria, yksi etsii vieläkin suonta tipalle, yksi juottaa neutralisoivaa liuosta. Tajuan, että nyt on hätä, ja mieheni yhä tietämätön, että mitä tapahtuu. ''Soittakaa mun miehelle'' itken yhdelle kätilölle ''Ei ole aikaa, sinut pitää saada leikkaussaliin nyt''. Puhelimeni oli tuolloin vielä kädessäni ja sain itse soitettua hänelle. Olimme sopineet jo aiemmin, että soitan hänelle koulupäivän aikana vain hätätilanteessa. Hän siis tiesi, että nyt on hätä, kun huomasi kuka hänelle soittaa. ''Ne tekee hätäsektion. Ala juosta!'', ehdin sanoa ja suljin puhelimen ja heitin sen yhdelle kätilölle. Sen jälkeen mentiin vauhdilla leikkaussaliin. ''Älkää antako mun vauvan kuolla'', huusin matkalla leikkaussaliin.

''21-vuotias ensisynnyttäjä, ablaatio'', yksihoitajista sanoi leikkaussalissa valmiina oleville hoitajille. Tuon sanottuaan jokainen tiesi tarkalleen oman roolinsa. Hoitaja sai viimein tipan laitettua paikalleen ja nukutusaineet tippaan. Viimeinen muistikuvani on, että joku painoi kurkkuani ja minä huusin, etten saa henkeä. Tuon jälkeen kaikki pimeni.

En tiedä tarkalleen kauanko olin nukutettuna, mutta muistan kun aloin heräillä. Oloni oli jotenkin tyhjä. katsoin mahaani ja totesin, ettei vauva ole enää siellä. Kurkkuani kuivasi ja pyysin vettä. Kun olin saanut kurkkuani selviteltyä kysyin missä vauva on. Hoitajat sanoivat vauvan olevan poika. Sanoin tietäväni vauvan sukupuolen, mutta tahdoin tietää missä vauva on ja missä mieheni on. Hoitajat sanoivat, että mieheni oli vauvan luona. He eivät kuitenkaan kertoneet missä vauva ja mieheni olivat. Kysyin, että onko vauva elossa. Kukaan ei vastannut tähän. Kysyin hetken päästä samaa uudestaan johon sain vastauksen, että lääkäri selittää tilanteen. Silloin tajusin ettei kaikki ole hyvin ja jos vauvani on vielä elossa niin ei ole enää kauaa. Jonkin aikaa vielä odottelin heräämössä ja pyysin päästä vauvan luokse. Minua lähti viemään nuori hoitaja. Kysyin häneltä matkalla, että onko vauva elossa. Hoitajan silmiin nousi kyyneleitä, tämä reaktio kertoi minulle juuri sen mitä pelkäsin, vauva ei selviä.

Vastasyntyneiden teho-osastolle päästyäni näky särki sydämen. Vauva oli kaikenlaisissa laitteissa ja joukko hoitajia ympärillä. Vauvan lähellä mieheni oli selvästi itkenyt ja hädissää. Itku siinä molemmilla tuli kun näimme toisemme ja minä tapasin lapseni ensimmäisen kerran. Tuo maailman kaunein pieni olento. En voinut lakata katsomasta vauvaa. Hetken kuluttua lastenlääkäri tuli kertomaan tilanteen. He olivat isolla joukolla elvyttäneet vauvaa leikkaussalissa 16 minuuttia. Vauva ei selviä. Aivotoimintaa ei ole ja sydän, aivot ja munuaiset ovat kärsineet pahasti hapen puutteesta. En voinut uskoa kuulemaani todeksi. Tuo kaunis pieni olento, jota kannoin sisälläni 38 viikkoa, jonka puolesta pelkäsin ja yritin taistella, viedään minulta ennenkuin saamme edes tutustua toisiimme. Kysyin hoitajalta tunsiko poikamme kipua. Sain vastaukseksi, ettei hän tunne kipua eikä tiedä mitään tästä maailmasta. Tieto, ettei poika kärsinyt, sai minut hieman rauhallisemmaksi.

Oloni oli täysin epäuskoinen. Tuntui, että nyt pitää saada puhua jollekin. Pyysin hoitajaa etsimään puhelimeni. Soitin ensimmäisenä äidilleni ja kerroin ettei vauva selviä. Vanhempani ja veljeni olivat lähdössä ajamaan Varkaudesta kohti Kuopiota. Ei menisi enää kauan, kun he olisivat luonamme, mieheni äiti mukanaan.

Hetken aikaa katselin poikaamme mieheni sylissä, ja minulle tuli sellainen olo, että täytyisi soittaa minun valmentajalleni. Hän on minulle sellainen henkilö, jolle voin kertoa asioita ja tiesin hänen tukevan minua elämäni vaikeimmissakin asioissa. Kuten hän tuki tässäkin. Hänen äänestään kuuli sen saman mitä itse tunsin, epäuskoisuuden.

Oloni oli niin voimaton, kun en voinut tehdä mitään poikamme hyväksi. Kun poika oli isänsä sylissä soitin läheisimmille ihmisille ja kerroin tilanteen. Kun olin kertonut huonot uutiset läheisimmille, sain pojat kainalooni. Leikkauksen takia en voinut kunnolla häntä syliin ottaa. Siinä makasin pieni kaunis poika vauva kainalossani kun vanhempani, veljeni ja anoppini saapui paikalle. Mieheni isä oli vielä matkalla. Tarkoitus oli kastaa poika vielä ennenkuin hänet irrotettaisiin hengityskoneesta.

Kun mieheni isä saapui paikalle aloitimme ''ristiäiset'' heti. Paikalla oleva sairaanhoitaja hoiti kastamisen. Poikamme sai nimen Eelis. Kasteen jälkeen Eelis otettiin irti koneista ja sain pitää poikaani kainalossani loppuun asti. Ei mennyt kuin noin viisi minuuttia ja lääkäri kertoi Eeliksen olevan poissa. Valtava tunne ryöppy valtasi meidät kaikki. Tuo pieni ihminen, jolla piti olla mitä parhaimmat edellytykset elämälleen, makasi kuolleena kainalossani.

Mieheni sai kuitenkin kylvettää pojan ja tehdä napanuoran katkaisua lukuunottamatta kaikki asiat, jotka isä saa tehdä lapsen eläessä. Hoitaja vielä mittasi ja punnitsi Eeliksen. 55cm ja 4175g. Tämän jälkeen sain Eeliksen rinnalleni ja pidin häntä siinä, enkä olisi ikinä halunnut päästää irti. Meidät vietiin toiseen huoneeseen, jossa saimme olla rauhassa. Vietimme Eeliksen kanssa pari tuntia, jonka jälkeen hoitaja laittoi Eeliksen kappelikuntoon. Sanoimme vielä Eelikselle hyvästit, jonka jälkeen meidät vietiin osastolle.

Olin sairaalassa tiistaista perjantaihin ja tuona aikana saimme joka päivä käydä katsomassa Eelistä. Olen kiitollinen siitä, että Eelistä hoidettiin tuona päivänä niin hyvin ja hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä tehtävissä oli. Mielessäni on kuitenkin tuosta päivästä asti pyörinyt ajatus, entä jos minua olisi kuunneltu kun kerroin ennenaikaisista supistuksistani ja huono vointisuudestani. Olisiko meillä nyt enkelivauvan sijaan elävä vauva? Miksi se 40 viikkoa on niin tärkeä saavuttaa? Eelis syntyi viikolla 38+4 ja oli noin hyvän kokoinen. Pyysin puolitoista viikkoa aiemmin apua ja mahdollisuutta synnyttää. Sitä en saanut. Jos olisin tuolloin synnyttänyt, Eelis olisi todennäköisesti ollut jo varsin hyvän kokoinen vauva.

Tämän tapahtuman jälkeen juttelin erään tuttavan kanssa, joka on sairaanhoitaja. Hän kertoi minulle, että äidin tukala olo ei ole peruste päättää raskautta. Miksi? Jos vauva voi hyvin ja äiti ei, niin eikö siinä voisi lääkärin harkinnalla päättä raskauden ennenkuin viikkoja on se 40 tai mielellään pari viikkoa vielä yli? Olemme kuulleet monta kertaa samat sanat: ''seuraavassa raskaudessa sitten pitää....'' Niin... seuraavassa raskaudessa, jos sellaista tulee. Ja vaikka mitä tehdään mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, ei se korvaa meille tätä menetystä. Mikään ei tuo Eelistä takaisin. ''Miksi jonkun pitää aina kuolla ennenkuin saa apua?'', kysyi mieheni näiden kommenttien jälkeen. Hyvä kysymys. Olinko minä lääkäreille vain ylihysteerinen ensisynnyttäjä? Kerroin pahoinvoinnistani ja supistuksistani. Epikriisissä diagnoosi oli ''poikkeava väsymys''. Tämä mielestäni kiteyttää sen kuinka paljon nuoren ihmisen sana painaa.

Toivon, että kukaan muu ei tällaista joutuisi kokemaan ja saisi äänensä kuuluviin. Toivon myös, että tähän tulee joskus muutos ja se 40 viikkoa ei ole sellainen johon väenväkisin pusketaan ja vielä sen yli. Huomioitaisiin ihmiset ihmisinä, eikä verrattaisi tilastoihin. Jokainen ihminen ja raskaus on kuitenkin erilainen.

Tietoa minusta

Olen 21-vuotias avoliitossa elävä Kuopiolainen nainen. Elokuussa 2012 saimme tietää, että elämämme on muuttumassa ihanalla tavalla, olin raskaana. Huhtikuussa 2013 tuo unelma kuitenkin särkyi, poikamme kuoli vain viiden tunnin ikäisenä.
  Nyt, kun aikaa on kulunut muutama kuukausi, koin hyväksi vaihtoehdoksi käsitellä suruani kirjoittamalla.