Niin... Entä jos...? Nämä sanat ovat pyörineet mielessäni viimeisen viikon aikana monta kertaa. Minulle on toisteltu lausetta ''tätä ei olisi voinut mitenkään ennakoida''.. Silti en saa mielestä ajatusta, että jotain olisi ollut tehtävissä. Jos minut olisi otettu vakavasti oireideni kanssa, olisiko pieni enkelini elossa? Olisiko minulla ehjä perhe rikkinäisen sijaan, jos joku olisi katsonut potilasta pidempään kuin tilastoja? Vietän päivittäin aikaa katsoen paikkaa jossa hoitopöytä ja pinnasänky ehtivät pienen hetken olla. Nyt sitä tilaa täyttää kaksi lipastoa ja kuva Eeliksestä. Vain kuva. Minulle luvattiin muutakin. ''Älä syö jugurttia ja hedelmiä... Ethän halua huhtikuussa synnyttää pullukkaa?'' Voi mitä antaisinkaan siitä, että saisin synnyttää lapseni ja saisin pidellä itse hengittävää ja reagoivaa vauvaa sylissäni. Saisin tuntea itseni äidiksi. Siihen tunteeseen valmistauduin koko raskausajan.
Nyt mielessä pyörii kysymys: Entä jos....? Ja saanko ikinä mahdollisuutta tuntea itseäni äidiksi?
Minulle on kaikkialla sanottu, että vaikka minulla ei lasta täällä olekkaan, olen äiti. Itse en kuitenkaan näin tunne.
Näistä tapahtumista on ensi viikolla kulunut puoli vuotta. Aika on mennyt nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Tunteet ja ajatukset ovat hyvin ristiriitaiset tällä hetkellä. Osa minusta ei jaksa odottaa, että saisi yrittää uudestaa. Toinen osa minusta pelkää, että näin käy uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti