Joulu ja uusi vuosi oli aika matalalentoa meillä. Tunteet olivat melko ristiriitaiset, sillä Eelis ei ehtinyt kanssamme viettää joulua tai mitään muutakaan kuin mahasta käsin. Tämän takia oli sellainen olo, ettei mikään ole muuttunut, mutta samalla oli tunne, että jonkun pitäisi olla eritavalla. Vuosi sitten jouluna kävimme läheisten haudoilla ja mietimme samalla, että seuraavana jouluna onkin pieni nyytti mukana. Toisin kävi... Tänän vuonna jouduimme viemään yhden kynttilän enemmän. Hautausmaalla, Eeliksen haudalla, tuntui siltä etten saisi itseäni liikkeelle siitä. Halusin vain jäädä pienen enkelini luokse.Uusi vuosi oli joulua helpompi. Haikealta tuntui, mutta mieheni kaverin luona käynti ja muihin asioihin keskittyminen auttoi paljon.
Mielessä pyörii enemmän ja enemmän uusi yritys. Samalla minulla on pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu taas. Entä jos uusi vauva kuolee kohtuun? Saanko synnyttää vai pitääkö sekin leikata? Se laskisi meidän yritys mahdollisuudet yhteen kertaan. (minulle sanottiin että kolme sektiota on ''turvallinen'' siitä yli on jo isompi riski) Mitä jos tulee keskenmeno? Mitä jos en tulekkaan raskaaksi enää? Entä jos se on kohdunulkoinen raskaus? Normaalisti lasta haluavan mielessä ei pitäisi pyöriä näin paljon ''entä jos..'' -tilanteita, jossa lopputulos on huono.
Ystäväni ja perheeni yrittää tukea minua kaikin tavoin, mutta heillä ei (onneksi) ole kokemusta tällaisesta, joten tähän tunteeseen samaistuminen on heille hyvin vaikeaa. Eelistä odottaessa ei osannut edes kuvitella kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen. En edes tiennyt että istukka voisi irrota noin vain, tiesin että esim. kolarissa olleilla se on mahdollista.
Samalla kun toivo ja omat pelot ovat valloillaan myös hylätyksi tulemisen tunne nostaa päätään. Potilasvakuutuskeskuksen mielestä asiat meni niinkuin pitääki edellisessä raskaudessa. Omasta mielestäni täysin terveen lapsen kuolema, vaikkakin hätätilanteessa, ei ole millää tasolla hyväksyttävä lopputulos. Paperissa luki, että matalan hemoglobiinini aiheutti TODENNÄKÖISESTI raudanpuuteanemia. Todennäköisesti... Olisiko ollut liikaa vaadittu, että sekin olisi tutkittu? Näiden seikkojen takia uusi yritys hirvittää enemmän kuin mikään muu ikinä... Koska jos käy niin hyvin, että saamme uuden mahdollisuuden, olen täysin lääkäreiden armoilla. Itselläni ei liiketalouden opiskelijana ole kovinkaan suurta ymmärrystä lääketieteestä, joten minunhan pitäisi voida luottaa lääkäreihin. Mutta miten minä sen voin tehdä kun tämänhetkinen kokemukseni on, että minua ei kuunnella ja lapseni kuoli ja kukaan ei edes tiedä miksi?
Tässäpä tämänhetkinen tunnemyrsky päässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti